torstai 27. lokakuuta 2011

"Minäkö noin hienon kuvan otin?"





Kulttuuriosuuskunta Kiito toteuttaa Sopimusvuoren Pekkala- ja Annala-koteihin Muistitaulu-projektin. Tapaamme kotien muistisairaita asukkaita puolen vuoden ajan joka tiistai. Asukkaat ottavat tuetusti valokuvia, jotka esittävät heille tärkeitä asioita, paikkoja tai ihmisiä. Valokuvista koostetaan muistitaulu, johon voidaan liittää myös vanhoja valokuvia. Kuvista keskustellaan ja niiden pohjalta tehdään helppoja teatterillisia harjoituksia. Projektin tavoitteena on antaa asukkaille positiivisia elämyksiä ja luoda yhdessä uusi apuväline muistamiseen.

Neljännellä tapaamiskerralla koitti se hetki, kun asukkaat pääsivät ensimmäistä kertaa valokuvaamaan itse. Oli kaunis ja kuulas syksyinen päivä, joten lähdimme ulos. Ihastelimme yhdessä valoa ja värejä ja etsimme kuvauskohteita. Kuvaaminen vähän jännitti aluksi, mutta pian huomattiin, että eihän se niin vaikeaa ole.


Susanna opasti asukkaita kuvaamisessa yksitellen. Rouvat olivat iloisia, kun saivat sillä aikaa kulkea Artun ja Rikun käsikynkässä. Itse otettujen kuvien näkeminen innosti ja hämmästytti. "Minäkö otin noin hienon kuvan?" oli lause, joka saatiin kuulla monta kertaa.

Muutama asukas aluksi vastusteli, että "en minä mitään valokuvia osaa ottaa". Yksi hyvä vastalääke vastustukseen on sen kiertäminen: Sen sijaan, että ryhdyttäisiin opettamaan valokuvaamista tai keskustelemaan siitä, osaako asukas valokuvata vai ei, voidaan kysellä asukkaalta, mikä olisi hyvä tai kiinnostava asia valokuvata. Sitten kun sellainen on keksitty, voidaan mennä lähemmäksi kohdetta ja miettiä kuvan rajausta yhdessä. Kun asukkaan mielenkiinto on näin saatu herätettyä, hän kyllä yleensä haluaa myös itse ottaa valokuvan (ja rajata sen juuri haluamallaan tavalla...)


Muistitaulu-toimintaan soveltuvan kameran löytäminen ja valitseminen oli vaikeaa. Helppokäyttöiset kompaktikamerat ovat nykyään todella pienikokoisia ja laukaisinta on vaikea sormella löytää. Päädyimme lopulta Canonin Ixus 115-malliin. Siinä on kolmen tuuman näyttö, joka tuntuisi olevan riittävän iso asukkaiden tarpeisiin. Käytämme apuna yksijalkaa, jotta asukkaiden ei tarvi pitää kameraa omassa kädessään. Kameratyöskentely asukkaiden kanssa vaatii paljon yksilöohjausta Susannalta, joten Rikun (ja välillä myös Artun) tulee sillä välin huolehtia muusta ryhmästä. 


Seuraavalla tapaamiskerralla katseltiin yhdessä televisiosta kaikki tähän asti otetut kuvat. Huoneessa oli odottava ja keskittynyt tunnelma. Osa hymyili, osa katseli vakavana, mutta kukaan ei järkyttynyt nähdessään itsensä kuvassa. Tuumattiin, että ollaan hyviä malleja kaikkine ryppyinemme, rypythän ovat kauniita, niissä on elämisen jäljet. Itse otetut kuvat herättivät jälleen ihmetystä: "Kuinka osattiinkin!". Osa asukkaista myös tunnisti itse ottamansa kuvat. Eräs asukas totesi, että ”Kyllä nyt voimme olla ylpeitä itsestämme!” Ja me oltiin ylpeitä koko sakki!

Olemme oppineet, että tässä projektissa pitää edetä pienin askelin. Yhdellä tapaamiskerralla ehtii keskittyä yhden asian tekemiseen ja läpiviemiseen, esim. yhdellä kerralla otetaan yhdessä valokuvia, toisella kerralla katsotaan valokuvia ja keskustellaan niistä. Olipa tapaamiskerran toimintasuunnitelma mikä tahansa, tärkein työkalu tapaamisissa on ihmisten kanssa ihmisenä oleminen - kuunteleminen, välittäminen ja turvallinen läsnäolo.



Susanna Lyly, Riku Laakkonen ja Arttu Haapalainen, Kulttuuriosuuskunta Kiito

Kaikki tämän blogitekstin valokuvat ovat Pekkala- ja Annala-kotien asukkaiden Muistitaulu-toiminnassa itse ottamia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti