Kuka saa nousta näyttämölle?

 Kuvassa: Gianluca Ballaré

Voimaa taiteesta -hankkeessa työskennellään erilaisissa hyvinvointialan organisaatioissa muun muassa soveltavan teatterin keinoin. Usein tällaisten prosessien alussa ei edes mietitä esiintymisen mahdollisuutta, mutta joskus matkan varrella kiinnostavia tarinoita voi kertyä niin suuri määrä, että ne halutaan kertoa muillekin.

Joskus taiteellinen kunnianhimo herää tosissaan. Esitys voidaan haluta viedä ammattiteatterin lavalle ja kertoa tarina suuremmalle yleisölle. Tässä kohdassa homma saattaa herättää kysymyksen: kuka saa kiivetä ammattiteatterin päänäyttämölle ja kertoa oman tarinansa? Olemme tottuneet näkemään ammattiteattereissa kauniita, hoikkia, lahjakkaita ja koulutettuja näyttelijöitä. Miten tähän yhtälöön mahtuu kehitysvammainen, mielenterveyskuntoutuja tai huonokuuloinen ikäihminen?

Mielenkiintoinen vastaus näihin kysymyksiin on italialaisen teatterintekijä Pippo Delbonon kokoama teatteriryhmä, jota hän kutsuu perheekseen. Ryhmän jäsenet eivät sovi perinteisen ammattinäyttelijän tai -tanssijan muottiin: yksi on elänyt kadulla, toinen erilaisissa laitoksissa.

Pippo Delbono on kiertänyt ryhmänsä kanssa ympäri maailmaa. Hän kertoo New York Timesin haastattelussa, että hankalissa olosuhteissa (esim. sota, diktatuuri) elävät ihmiset eivät järkyty siitä, että näyttämölle kiipeää erilaisia ihmisiä. Mutta turvallisissa olosuhteissa asuvia länsimaalaisia tilanne järkyttää syvästi. Uusimpaan teokseensa Delbono on ohjannut kohtauksen, jossa huonovointisimmat voivat jopa poistua katsomosta.

Myös Suomessa teatterin perinteistä asetelmaa on rikottu: Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt uraauurtavaa työtä ja tuonut lavalle muun muassa joukon ikäihmisiä. Monet muut teatterit ovat seuranneet perässä. Odotan kovasti, että ammattiteattereiden näyttämöt aukeavat eri puolilla Suomea ammattinäyttelijöiden lisäksi yhä kirjavammalle joukolle ihmisiä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa teatterin keinoin.

Pippo Delbonon uusimman teoksen voi muuten nähdä Tampereen Teatterikesässä 2011.

Terveisin,
Niina


Pippo Delbonon haastattelu: http://artsbeat.blogs.nytimes.com/2010/02/04/questions-for-pippo-delbono/

Palvelumuotoilua ja salaisia puutarhoja

Voimaa taiteesta -hanke järjesti tiistaina 3.5.2011 Jari Koskisen vetämän palvelumuotoilu -koulutuksen taidelähtöisiä menetelmiä työssään hyödyntäville luovan alan ja hyvinvointialan ammattilaisille. Koulutuksen parasta antia oli ehdottomasti pienryhmissä toteutettu ryhmätyöskentely, jonka tavoitteena oli kehittää palvelu kuvitteelliselle ikäihmisten hyvinvointikeskukselle. Ryhmien tehtävä oli ideoida ja konseptoida palvelu ja piirtää siitä sarjakuva.

Tuntui aivan uskomattomalta, että kumpikin ryhmä toisistaan tietämättä lähti palvelutuotteensa kanssa niin samoille linjoille. Ensimmäisen ryhmän "Huvipuisto Mummot ja Papat" -konseptissa "Oma Opas -kummiin" ja vaihdantatalouteen perustuvassa hyvinvointikeskuksessa ikäihmisille tarjottiin mahdollisuutta aktivoitumiseen oman osaamisen jakamisen kautta. Toisen ryhmän "Mestariverstas" -konseptissa ikäihmisille tarjottiin vastaavaa mahdollisuutta rajattomien puitteiden ja "mestariksi" tunnustamisen kautta.

Kun konsepteista piirretyt sarjakuvat oli esitelty kaikille, lähdettiin vielä jäljellä olevien osallistujien (osa oli jo joutunut lähteään) kanssa poimimaan molempien ryhmien ideoista parhaat palat ja muotoilemaan niistä kokonaan uusi palvelukonsepti. Lopputuloksena syntyi hyvinvointikeskus "Salainen puutarha", jossa oman osaamisensa kautta aktivoituva ikäihminen voi nauttia luonnon kauneudesta ja moniaistillisista elämyksistä. 

Saat avaimen käteesi.

Astut askelen luontoon.
Löydät portin.
Käännät avaimen lukossa.
Astut sisään ja löydät
SALAISEN PUUTARHAN.
Me tarjoamme sinulle
mahdollisuuden
kokonaisvaltaiseen ja
moniaistilliseen
elämykseen, jossa
yhdistyvät juuri sinulle
tärkeät asiat.
Täällä me emme määrää
mitä sinä teet.
Täällä sinä valitset
ja saat jakaa sen muille.
Tästä alkaa
UUSI ELÄMÄ! 

 

 

Ruusujen tuoksua ja auringonpaistetta toivotellen,

Marjukka

Milloin teen hyvää?

Minä jäin Russin ja Riitan Artistic impressions through touch -työpajan sekä siitä seuranneen hienon keskustelun jälkeen kysymään ja pähkäilemään mitä on hyvää tekevä taide ja toiminta? Miten huomata yksilöissä ja ryhmissä erilaisten sietokykyjen rajat? Entä mitä itsessä ohjaajana tapahtuu työskentelyn aikana? Milloin ja miten havaitsen, kun ihmisen sietokyky ylittyy? Miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Tai miten niitä voisi ennaltaehkäistä?

Hyvinvointialalla ylipäätään toiminta, sanallistaminen ja jakaminen ovat tärkeitä asioita: ihminen kasvaa ja elää yhteisössä toisten kanssa. Välillä ihminen harhaantuu itseltäänkin eikä tiedä kuka tai mikä hän on; tai mitä asioita tuntee tai ajattelee; tai kuinka toimii. Jos kyseessä on pieni ihmisen taimi, mielen rakentumisen kannalta on olennaista, että joku (yleensä hoitaja, ”kiintymyssuhdeobjekti”) alkaa sanallistaa lapselle sitä mitä tässä itsessään ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa tapahtuu. Näin lapsi alkaa havaita ja ymmärtää ympärillä tapahtuvia asioita. Jos lapsen tarpeiden hahmottaminen ja sanallistaminen puuttuu, säätelyjärjestelmä voi häiriintyä… ja silloin hänellä voi olla isompana hankalaa olla ja toimia toisten kanssa.

Siispä: mistä tietää tekevänsä hyvää? Mistä aineksista hyvää tekevä toiminta hyvinvoinnin ja taiteen rajapinnoilla syntyy?

Asiaa pohdiskellen,
Anne

Artistic impressions through touch -työpajan reflektointia

Käy lukemassa Eevan pohdintoja viimekuisesta Artistic impressions through touch -työpajasta hänen blogistaan Creating Pathways!

Hitaammin, kiitos!

Kiireen keskellä on joskus hyvä pysähtyä miettimään miksi meillä olikaan kiire. Tässä Carl Honorén puheenvuoro asiasta:

Kosketuksen voima

 
Voimaa taiteesta -hanke järjesti tiistaina 19.4. musiikkiterapeutti Russ Palmerin ja kommunikaatiotutkija Riitta Lahtisen vetämän Artistic impressions through touch -työpajan, jossa harjoiteltiin non-verbaalista tietojen jakamista kommunikaation tukena sekä musiikin vibraation aistimista kosketusaistin kautta. Tämän jälkeen psykodraamaohjaaja Anne Kataja fasilitoi osallistujille tapaamisen, jossa tutustuttiin ja reflektoitiin työpajassa koettua. Työpajaan osallistui parisenkymmentä innokasta luovan alan ja hyvinvointialan osaajaa.

Päivän parasta antia olivat ehdottomasti musiikin vibraatioon ja kosketukseen liittyvät harjoitukset sekä niistä kumpunut intensiivinen keskustelu. Oli mielenkiintoista havaita miten pienet oivallukset voivat tarjota niin voimakkaita kokemuksia. Esimerkiksi harjoitus, jossa seistiin kasvotusten parin kanssa kädet käsissä musiikin soidessa. Toisen tehtävä oli liikutella käsiä musiikin tahdissa ja piirtää liikkeillä sen herättämä tunnelma samalla kun toinen kuulokkeet korvilla ja silmät kiinni vastaanotti se mitä toinen antoi. Ollessani vastaanottajan roolissa, nautin niin suuresti parini kädenliikkeistä, että kadotin täytin ajan- ja paikantajuni. Niin voimakas kokemus se minulle oli.

Harjoitusten vahvuus oli ehdottomasti mahdollisuus kosketukseen. Se herätti monissa osallistujissa todella voimakkaita tuntemuksia. Työpajan jälkeen käydyssä keskustelussa puhuttiinkin siitä, miten suomalaiset elävät niin sanotussa välttävän kiintymyssuhteen kulttuurissa, jossa kosketusta vältellään. Miksiköhän se on näin? Mikä kosketuksen merkitys suomalaisessa kulttuurissa sitten on? Jos se kerran voi tuoda tullessaan näinkin suuria tunteita, mikse me emme voisi antaa sille isompaa roolia jokapäiväisessä elämässämme?


Asiaa pohdiskellen,
Marjukka

Palvelumuotoilua Kentissä

Mielenkiintoinen esimerkkitapaus palvelumuotoilusta Kentissä, Isossa-Britanniassa!