Viime viikkoina olemme käynnistelleet Sopimusvuori ry:n Pekkala- ja Annala-kodeissa Muistitaulu-projektia. Olemme tutustuneet kotien asukkaisiin, omaisiin ja henkilökuntaan ja suunnitelleet yhdessä uudenlaista toimintaa.
Tapaamme talojen muistisairaita asukkaita puolen vuoden ajan joka tiistai. Tiistaisissa tapaamisissa jokaiselle osallistujalle laaditaan oma ”muistitaulu”.
Asukkaat ottavat yhdessä valokuvaaja Susanna Lylyn kanssa valokuvia, jotka esittävät heille tärkeitä asioita, esineitä, paikkoja tai ihmisiä. Valokuvista koostetaan muistitaulu, johon voidaan liittää myös vanhoja valokuvia. Kuvista keskustellaan ja niihin liittyvistä tarinoista ja elämyksistä tehdään yhdessä teatteri-ilmaisun ohjaaja Riku Laakkosen kanssa helppoja ja hauskoja teatterillisia harjoituksia.
Muistitaulu–projektin tavoitteena on antaa asukkaille positiivisia elämyksiä ja luoda yhdessä uusi apuväline muistamiseen.
Tiistaitapaamiset alkoivat 6. syyskuuta. Vaikka toimintaa oli käyty pohjustamassa useasti, oli ilmassa hiukan jännitystä. Paikalle uskaltautui kymmenen asukasta, yksi mies ja yhdeksän naista. Alkuihmetyksen jälkeen asukkaat lämpenivät toiminnalle pikkuhiljaa.
Ensimmäisillä kerroilla emme käytä kameroita ollenkaan, vaan tutustumme toisiimme keskustelemalla ja tekemällä yhdessä helppoja harjoituksia. Riku teetti ilmeharjoituksia haukotuksista hymyihin ja muovasi asukkaista myös patsaita, joista Susanna otti kuvia.
Tunnelma oli lopussa vapautunut ja naispuoliset osallistujat esittivätkin lopuksi toiveen, että "Kai tuo hauska mies tulee toistekin!?"
Toisella kerralla 13. syyskuuta jatkettiin tutustumista ja tehtiin aikamatka lapsuuteen. Muistoissa korostuivat lapsuuden kesät. Lehmien paimentaminen oli lähes kaikille tuttua puuhaa ja kajauttelimme yhdessä Helunan ja Mansikin kutsuhuutoja.
Yhteislaulut ovat asukkaille selvästikin mieleinen ja tärkeä asia. Kansanlaulut Kalliolle kukkulalle ja Sinisiä punaisia ruusunkukkia kajahtivat ilmoille komeasti ennen kuin edes ehdimme laittaa cd:tä koneeseen!
Olimme toivoneet asukkailta toiseksi tapaamiskerraksi mukaan vanhoja valokuvia. Vain muutamalla asukkaalla oli niitä mukana. Valokuvien avulla muisteltiin sukulaisia ja työtovereita: Pieniä tärkeitä hetkiä, häivähdyksiä ja valoa menneisyydestä.
Kuvien avulla on helppo matkata menneisyyteen ja palauttaa elävästi mieleen eletty hetki ja tunnelma. Muistitaulu-projektin myötä nekin asukkaat, joilla ei ole vanhoja valokuvia, saavat uusia valokuvia itselleen tärkeistä asioista.
Muistitaulu-projekti on käynnistynyt eloisasti. Kodeissa on mukava ja lämmin tunnelma ja asukkaiden kanssa on ilo työskennellä.
Susanna Lyly, Riku Laakkonen ja Arttu Haapalainen,
Kulttuuriosuuskunta Kiito
maanantai 26. syyskuuta 2011
torstai 11. elokuuta 2011
Presidenttifoorumi XVIII - Kulttuuria kaikille
Käy katsomassa videotaltiointi 11.8.2011 pidetystä Presidenttifoorumista, jossa keskustelun aiheena "Kulttuuria kaikille".
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Seikkailuja Tarinamatolla
"Mitähän tuolla tapahtuu?"
"Aurinko paistaa!"
"On kuuma!"
Näin vastasivat Ruusuhaan asukkaat ohjaajansa Annen kysymykseen kuvaillakseen tilannetta jossa toinen ohjaaja Lotta loikoili työpajatilan suurella punaisella matolla.
"Mitähän seuraavaksi voisi tapahtua?" kysyi Anne.
Kysymyksen kannustamana yksi työpajalaisista asteli rohkeasti matolle ja asettui samanlaiseen makuuasentoon Lotan viereen.
"On tosi kuuma!" huudettiin ryhmästä.
Pian matolle asteli muitakin Ruusuhaan ryhmäkodin asukkaita kukin omien juonenkäänteidensä kera. Näin syntyi ensimmäinen tarina Tarinamatolla. Muita seurasi pian perässä.
Voimaa taiteesta -hankkeen osatoteuttajan Laurea-ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelman pilottiprojekti Ruusuhaan ryhmäkodissa Vantaalla alkaa muotoutua. Pilotissa kehitellään Tarinamatto-nimistä palvelutuotemallia. Sen idea lähti suuresta punaisesta matosta työpajatilassa: matosta tehtiin näyttämö, johon astuessaan siirrytään tarinan maailmaan.
Tarina aloitetaan "stillistä" eli matolle ensimmäiseksi astuva jähmettyy haluamaansa asentoon. Tämän jälkeen muut kuvailevat mitä matolla näyttäisi tapahtuvan. Kun kehys tarinalle on annettu, voivat muutkin vuoronperään siirtyä matolle tuodakseen tarinaan lisää elementtejä. Seikkailun lopuksi tarina "pyyhitään" matolta pois yhdessä sovituin käsielein ja uusi tarina voi alkaa.
Tärkeää Tarinamatossa on tarinan tilan (matto) ja ryhmän tilan (maton ympärillä) erottaminen toisistaan. Matolla ollessaan ryhmäläiset elävöittävät yhteistä tarinaa kun taas maton ulkopuolella ollessaan he voivat kommentoida ja keskustella näkemästään. Näin tilanne pysyy hallinnassa ja jälkikäteen tehtävä reflektio yhdessä koetusta selkeytyy.
Milaisiinkohan seikkailuihin Ruusuhaassa vielä päästään?
Tarinamatosta kertoi:
Marjukka
tiistai 17. toukokuuta 2011
Kuka saa nousta näyttämölle?
Kuvassa: Gianluca Ballaré
Voimaa taiteesta -hankkeessa työskennellään erilaisissa hyvinvointialan organisaatioissa muun muassa soveltavan teatterin keinoin. Usein tällaisten prosessien alussa ei edes mietitä esiintymisen mahdollisuutta, mutta joskus matkan varrella kiinnostavia tarinoita voi kertyä niin suuri määrä, että ne halutaan kertoa muillekin.
Joskus taiteellinen kunnianhimo herää tosissaan. Esitys voidaan haluta viedä ammattiteatterin lavalle ja kertoa tarina suuremmalle yleisölle. Tässä kohdassa homma saattaa herättää kysymyksen: kuka saa kiivetä ammattiteatterin päänäyttämölle ja kertoa oman tarinansa? Olemme tottuneet näkemään ammattiteattereissa kauniita, hoikkia, lahjakkaita ja koulutettuja näyttelijöitä. Miten tähän yhtälöön mahtuu kehitysvammainen, mielenterveyskuntoutuja tai huonokuuloinen ikäihminen?
Mielenkiintoinen vastaus näihin kysymyksiin on italialaisen teatterintekijä Pippo Delbonon kokoama teatteriryhmä, jota hän kutsuu perheekseen. Ryhmän jäsenet eivät sovi perinteisen ammattinäyttelijän tai -tanssijan muottiin: yksi on elänyt kadulla, toinen erilaisissa laitoksissa.
Pippo Delbono on kiertänyt ryhmänsä kanssa ympäri maailmaa. Hän kertoo New York Timesin haastattelussa, että hankalissa olosuhteissa (esim. sota, diktatuuri) elävät ihmiset eivät järkyty siitä, että näyttämölle kiipeää erilaisia ihmisiä. Mutta turvallisissa olosuhteissa asuvia länsimaalaisia tilanne järkyttää syvästi. Uusimpaan teokseensa Delbono on ohjannut kohtauksen, jossa huonovointisimmat voivat jopa poistua katsomosta.
Myös Suomessa teatterin perinteistä asetelmaa on rikottu: Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt uraauurtavaa työtä ja tuonut lavalle muun muassa joukon ikäihmisiä. Monet muut teatterit ovat seuranneet perässä. Odotan kovasti, että ammattiteattereiden näyttämöt aukeavat eri puolilla Suomea ammattinäyttelijöiden lisäksi yhä kirjavammalle joukolle ihmisiä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa teatterin keinoin.
Pippo Delbonon uusimman teoksen voi muuten nähdä Tampereen Teatterikesässä 2011.
Terveisin,
Niina
Pippo Delbonon haastattelu: http://artsbeat.blogs.nytimes.com/2010/02/04/questions-for-pippo-delbono/
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Palvelumuotoilua ja salaisia puutarhoja
Tuntui aivan uskomattomalta, että kumpikin ryhmä toisistaan tietämättä lähti palvelutuotteensa kanssa niin samoille linjoille. Ensimmäisen ryhmän "Huvipuisto Mummot ja Papat" -konseptissa "Oma Opas -kummiin" ja vaihdantatalouteen perustuvassa hyvinvointikeskuksessa ikäihmisille tarjottiin mahdollisuutta aktivoitumiseen oman osaamisen jakamisen kautta. Toisen ryhmän "Mestariverstas" -konseptissa ikäihmisille tarjottiin vastaavaa mahdollisuutta rajattomien puitteiden ja "mestariksi" tunnustamisen kautta.
Kun konsepteista piirretyt sarjakuvat oli esitelty kaikille, lähdettiin vielä jäljellä olevien osallistujien (osa oli jo joutunut lähteään) kanssa poimimaan molempien ryhmien ideoista parhaat palat ja muotoilemaan niistä kokonaan uusi palvelukonsepti. Lopputuloksena syntyi hyvinvointikeskus "Salainen puutarha", jossa oman osaamisensa kautta aktivoituva ikäihminen voi nauttia luonnon kauneudesta ja moniaistillisista elämyksistä.
Saat avaimen käteesi.
Astut askelen luontoon.
Löydät portin.
Käännät avaimen lukossa.
Astut sisään ja löydät
SALAISEN PUUTARHAN.
Me tarjoamme sinulle
mahdollisuuden
kokonaisvaltaiseen ja
moniaistilliseen
elämykseen, jossa
yhdistyvät juuri sinulle
tärkeät asiat.
Täällä me emme määrää
mitä sinä teet.
Täällä sinä valitset
ja saat jakaa sen muille.
Tästä alkaa
UUSI ELÄMÄ!
Löydät portin.
Käännät avaimen lukossa.
Astut sisään ja löydät
SALAISEN PUUTARHAN.
Me tarjoamme sinulle
mahdollisuuden
kokonaisvaltaiseen ja
moniaistilliseen
elämykseen, jossa
yhdistyvät juuri sinulle
tärkeät asiat.
Täällä me emme määrää
mitä sinä teet.
Täällä sinä valitset
ja saat jakaa sen muille.
Tästä alkaa
UUSI ELÄMÄ!
Ruusujen tuoksua ja auringonpaistetta toivotellen,
Marjukka
perjantai 6. toukokuuta 2011
Milloin teen hyvää?
Minä jäin Russin ja Riitan Artistic impressions through touch -työpajan sekä siitä seuranneen hienon keskustelun jälkeen kysymään ja pähkäilemään mitä on hyvää tekevä taide ja toiminta? Miten huomata yksilöissä ja ryhmissä erilaisten sietokykyjen rajat? Entä mitä itsessä ohjaajana tapahtuu työskentelyn aikana? Milloin ja miten havaitsen, kun ihmisen sietokyky ylittyy? Miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Tai miten niitä voisi ennaltaehkäistä?
Hyvinvointialalla ylipäätään toiminta, sanallistaminen ja jakaminen ovat tärkeitä asioita: ihminen kasvaa ja elää yhteisössä toisten kanssa. Välillä ihminen harhaantuu itseltäänkin eikä tiedä kuka tai mikä hän on; tai mitä asioita tuntee tai ajattelee; tai kuinka toimii. Jos kyseessä on pieni ihmisen taimi, mielen rakentumisen kannalta on olennaista, että joku (yleensä hoitaja, ”kiintymyssuhdeobjekti”) alkaa sanallistaa lapselle sitä mitä tässä itsessään ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa tapahtuu. Näin lapsi alkaa havaita ja ymmärtää ympärillä tapahtuvia asioita. Jos lapsen tarpeiden hahmottaminen ja sanallistaminen puuttuu, säätelyjärjestelmä voi häiriintyä… ja silloin hänellä voi olla isompana hankalaa olla ja toimia toisten kanssa.
Siispä: mistä tietää tekevänsä hyvää? Mistä aineksista hyvää tekevä toiminta hyvinvoinnin ja taiteen rajapinnoilla syntyy?
Asiaa pohdiskellen,
Anne
Hyvinvointialalla ylipäätään toiminta, sanallistaminen ja jakaminen ovat tärkeitä asioita: ihminen kasvaa ja elää yhteisössä toisten kanssa. Välillä ihminen harhaantuu itseltäänkin eikä tiedä kuka tai mikä hän on; tai mitä asioita tuntee tai ajattelee; tai kuinka toimii. Jos kyseessä on pieni ihmisen taimi, mielen rakentumisen kannalta on olennaista, että joku (yleensä hoitaja, ”kiintymyssuhdeobjekti”) alkaa sanallistaa lapselle sitä mitä tässä itsessään ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa tapahtuu. Näin lapsi alkaa havaita ja ymmärtää ympärillä tapahtuvia asioita. Jos lapsen tarpeiden hahmottaminen ja sanallistaminen puuttuu, säätelyjärjestelmä voi häiriintyä… ja silloin hänellä voi olla isompana hankalaa olla ja toimia toisten kanssa.
Siispä: mistä tietää tekevänsä hyvää? Mistä aineksista hyvää tekevä toiminta hyvinvoinnin ja taiteen rajapinnoilla syntyy?
Asiaa pohdiskellen,
Anne
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Artistic impressions through touch -työpajan reflektointia
Käy lukemassa Eevan pohdintoja viimekuisesta Artistic impressions through touch -työpajasta hänen blogistaan Creating Pathways!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)