torstai 27. lokakuuta 2011

"Minäkö noin hienon kuvan otin?"





Kulttuuriosuuskunta Kiito toteuttaa Sopimusvuoren Pekkala- ja Annala-koteihin Muistitaulu-projektin. Tapaamme kotien muistisairaita asukkaita puolen vuoden ajan joka tiistai. Asukkaat ottavat tuetusti valokuvia, jotka esittävät heille tärkeitä asioita, paikkoja tai ihmisiä. Valokuvista koostetaan muistitaulu, johon voidaan liittää myös vanhoja valokuvia. Kuvista keskustellaan ja niiden pohjalta tehdään helppoja teatterillisia harjoituksia. Projektin tavoitteena on antaa asukkaille positiivisia elämyksiä ja luoda yhdessä uusi apuväline muistamiseen.

Neljännellä tapaamiskerralla koitti se hetki, kun asukkaat pääsivät ensimmäistä kertaa valokuvaamaan itse. Oli kaunis ja kuulas syksyinen päivä, joten lähdimme ulos. Ihastelimme yhdessä valoa ja värejä ja etsimme kuvauskohteita. Kuvaaminen vähän jännitti aluksi, mutta pian huomattiin, että eihän se niin vaikeaa ole.


Susanna opasti asukkaita kuvaamisessa yksitellen. Rouvat olivat iloisia, kun saivat sillä aikaa kulkea Artun ja Rikun käsikynkässä. Itse otettujen kuvien näkeminen innosti ja hämmästytti. "Minäkö otin noin hienon kuvan?" oli lause, joka saatiin kuulla monta kertaa.

Muutama asukas aluksi vastusteli, että "en minä mitään valokuvia osaa ottaa". Yksi hyvä vastalääke vastustukseen on sen kiertäminen: Sen sijaan, että ryhdyttäisiin opettamaan valokuvaamista tai keskustelemaan siitä, osaako asukas valokuvata vai ei, voidaan kysellä asukkaalta, mikä olisi hyvä tai kiinnostava asia valokuvata. Sitten kun sellainen on keksitty, voidaan mennä lähemmäksi kohdetta ja miettiä kuvan rajausta yhdessä. Kun asukkaan mielenkiinto on näin saatu herätettyä, hän kyllä yleensä haluaa myös itse ottaa valokuvan (ja rajata sen juuri haluamallaan tavalla...)


Muistitaulu-toimintaan soveltuvan kameran löytäminen ja valitseminen oli vaikeaa. Helppokäyttöiset kompaktikamerat ovat nykyään todella pienikokoisia ja laukaisinta on vaikea sormella löytää. Päädyimme lopulta Canonin Ixus 115-malliin. Siinä on kolmen tuuman näyttö, joka tuntuisi olevan riittävän iso asukkaiden tarpeisiin. Käytämme apuna yksijalkaa, jotta asukkaiden ei tarvi pitää kameraa omassa kädessään. Kameratyöskentely asukkaiden kanssa vaatii paljon yksilöohjausta Susannalta, joten Rikun (ja välillä myös Artun) tulee sillä välin huolehtia muusta ryhmästä. 


Seuraavalla tapaamiskerralla katseltiin yhdessä televisiosta kaikki tähän asti otetut kuvat. Huoneessa oli odottava ja keskittynyt tunnelma. Osa hymyili, osa katseli vakavana, mutta kukaan ei järkyttynyt nähdessään itsensä kuvassa. Tuumattiin, että ollaan hyviä malleja kaikkine ryppyinemme, rypythän ovat kauniita, niissä on elämisen jäljet. Itse otetut kuvat herättivät jälleen ihmetystä: "Kuinka osattiinkin!". Osa asukkaista myös tunnisti itse ottamansa kuvat. Eräs asukas totesi, että ”Kyllä nyt voimme olla ylpeitä itsestämme!” Ja me oltiin ylpeitä koko sakki!

Olemme oppineet, että tässä projektissa pitää edetä pienin askelin. Yhdellä tapaamiskerralla ehtii keskittyä yhden asian tekemiseen ja läpiviemiseen, esim. yhdellä kerralla otetaan yhdessä valokuvia, toisella kerralla katsotaan valokuvia ja keskustellaan niistä. Olipa tapaamiskerran toimintasuunnitelma mikä tahansa, tärkein työkalu tapaamisissa on ihmisten kanssa ihmisenä oleminen - kuunteleminen, välittäminen ja turvallinen läsnäolo.



Susanna Lyly, Riku Laakkonen ja Arttu Haapalainen, Kulttuuriosuuskunta Kiito

Kaikki tämän blogitekstin valokuvat ovat Pekkala- ja Annala-kotien asukkaiden Muistitaulu-toiminnassa itse ottamia.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Omakuva -pilotti versoo uusia näkymiä ikäihmisen identiteettiin



Yhteisötanssia sekä sana- ja kuvataidetta yhdistelevä OMAKUVA -pilottiprojekti käynnistyi syyskuussa 2011. Työpajat jatkuvat helmikuuhun 2012 saakka torstaisin helsinkiläisessä Palvelukeskus Kinaporissa. Ryhmässä on 13 innokasta ikäihmistä sekä neljä palvelutalon henkilökunnan jäsentä. Pilotin toteuttaa helsinkiläinen Kulttuuri A&T Oy. Työpajoja vetävät tanssitaiteilija Sanni Sihvola sekä taideaineiden opettaja Anja Lanér.

Jo ensimmäisillä kokoontumiskerroilla työpajassa nousi esiin tärkeitä kysymyksiä. Olenko minä luova? Onnistuinko tarpeeksi hyvin? Olemmekin puhuneet siitä, miten tehdyt harjoitteet ovat itseä eikä meitä ohjaajia varten. Jokaisen prosessi saa olla omanlaisensa, eivätkä tulokset välttämättä ole verrattavissa toisten tuloksiin. Tärkeintä olisi jokaisen oma sisäinen "matka."

Tavoitteemme on tarjota ryhmäläisille mahdollisuus oman identiteetin tarkasteluun ja rakentamiseen. Työpaja on prosessimuotoinen: olemme heittäytyneet lapsuuden kokemuksiin ja leikkeihin, tarkastelleet kehollisia kokemuksia menneessä ja nykyhetkessä, olemme muistelleet, piirtäneet ja puhuneet auki suhdetta itseen sekä itselle tärkeisiin ihmisiin ja kokemuksiin. Prosessin loppupuolella tulemme keskittymään tulevaisuuteen: millaisia unelmia, toiveita ja tavoitteita kullakin nyt on? Voiko ne vielä saavuttaa? Pyrimme toimimaan mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja valikoimaan harjoituksia siten, että osallistujat voivat kokea mielekkyyttä, osallisuutta ja iloa prosessin kaikissa vaiheissa.

Tällaisen ryhmän kanssa toimiessa tulee väistämättä pohtineeksi paljon yksilöiden välisiä eroja ja sitä, miten vetäjän ne tulisi huomioida. Ryhmän diversiteetti on tärkeää ja sitä pitäisi tukea. Englantilaisen yhteisötanssitaiteilija Ken Bartlettin mukaan ryhmän yksilöiden välinen erilaisuus on paras tapa oppia jotakin siitä, mikä on meille kaikille yhteistä. Erilaisuus avaa dialogista suhdetta käsiteltyihin asioihin sekä eroavaisuuksiimme, ja edistää suvaitsevampaa suhtautumista yksilöllisiin eroihin ryhmässä ja laajemmin yhteiskunnassa (Bartlett, 2008). Omakuva -prosessissa tahtoisin vaalia juuri tätä ajatusta. Omakuva ei ole vain minä itse; se sisältää aina myös suhteen toiseen ja sitä kautta koko ympäröivään maailmaan.

Eräässä harjoituksessa lähestyimme kuvaa itsestä puu-metaforan kautta. Ryhmäläisiä pyydettiin ajattelemaan mikä puu kukin olisi ja piirtämään sen paperille. Puun juurien tuntumaan merkittiin syntymä ja latvan kärkeen tämä hetki, minä nyt. Runkoon ja oksistoon merkittiin kronologisessa järjestyksessä itselle tärkeät tai merkittävät elämänkokemukset. Kuvaa sai koristella haluamallaan tavalla ja tapahtumien kohdat puussa värittää haluamallaan värillä. Keskusteluosiossa kysyimme, mikä puu kukin oli. Ryhmämme osoittautui monipuoliseksi sekametsäksi ja huomasimme ihmisten kokevan puu-identiteettinsä hyvin voimakkaasti. Harjoitusta jatkettiin viemällä mielikuva puusta kehoon ja tanssiin. Didgeridoon muristessa palvelukeskuksen saliin kasvoi maaginen metsä: hauraita ja voimakkaita oksia, taipuilevia tai ryhdikkäitä runkoja, keskittynyttä, maadoitettua tunnelmaa. Ihanaa yhteisyyttä kaikessa monimuotoisuudessaan!


Sanni Sihvola
Kulttuuri A&T Oy

maanantai 24. lokakuuta 2011

Hyvinvoinnin retriitti


Voimaa taiteesta -hankkeen järjestämä ja Jari Koskisen vetämä toinen palvelumuotoilu-koulutus pidettiin tiistaina 20.9.2011. Koulutus suunnattiin taidelähtöisiä menetelmiä työssään hyödyntäville luovan alan ja hyvinvointialan ammattilaisille.

Osallistujat pääsivät jälleen ideoimaan luovan alan ja hyvinvointialan palveluja toukokuisen työpajarakenteen tapaan: ryhmien tehtävä oli ideoida ja konseptoida palvelu ja kuvittaa se haluamallaan tavalla. Tämänkertainen tehtävänanto sijoitti palvelut Lapin maisemiin, joka inspiroikin ryhmät suunnittelemaan retriittihenkiset matkailukohteet keskelle idyllisen rauhallista pohjoisen luontoa.



Ryhmätyöskentelyssä oli selvästi aistittavissa toive hitaammasta ja rauhallisemmasta elämänrytmistä. Jopa käsite 'slow life' vilahti keskusteluissa.

Slow life on elämänfilosofia, jonka ajatuksena on elämänrytmin hidastaminen oman hyvinvoinnin tukemiseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiat tehtäisiin etanavauhdilla - tavoitteena on pikemminkin arvostaa jokaista hetkeä elämässä ja tehdä asioita omalla tahdillaan. Se mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Määrä korvataan laadulla.

Slow lifen hengessä kumpikin ryhmä lähti ideoimaan tunnelmallista ja luonnonläheistä retriittiä, jonne matkustajat voisivat paeta ruuhkayhteiskunnan hälinää. Palveluiden keskiössä olivat yhdessäolo, luovuus ja aistillisuus.

Lämpöä huokuvat retriittivisiot saivat ajatushermoni kutiamaan: voisiko vastaavan levollisuuden tunteen tavoittaa muunkinlaisilla luovan alan palveluilla? Millaisia voisivat olla slow life -elämänfilosofiaa myötäilevät soveltavan taiteen palvelut hyvinvointialalla? Vai voisiko niiden välillä olla jo sellaisenaan jonkinlainen yhteys?

Kysymyksiä esitti:
Marjukka

torstai 13. lokakuuta 2011

"En kyllä koskaan kuvitellut tällästä tekeväni"


Kuvassa oleva soitin: julmu



Syyskuussa 2011 käynnistimme Laulunloihtijat-projektin, joka jatkuu myös keväällä 2012. Projektin aikana kokoonnumme viiden eri ikäihmisryhmän kanssa. Yhteensä kokoontumiskertoja on kymmenen per ryhmä.

Kokoontumisisten aikana soitetaan, lauletaan, kuunnellaan ja tehdään erilaisia musiikkiharjoituksia. Päälimmäisenä tavoitteenamme on laittaa osallistujat kuitenkin luovaan työhön, nimittäin sanoittamaan ja säveltämään omia lauluja. Jokaisen ryhmän kanssa toivomme saavamme kasaan ainakin yhden laulun, ehkä enemmänkin.

Koska olemme aikaisemminkin tehneet vanhustyötä, olimme ensimmäisellä kerralla varautuneet jo tietynlaisiin ennakkoasenteisiin. Ensimmäisen kokoontumiskerran tavoitteena meillä olikin hälventää musiikin tekemiseen liittyviä pelkoja – kaikki oli saatava soittamaan ja laulamaan. Samalla tietenkin tutustuisimme osallistujiin ja suunnittelisimme tulevia kokoontumiskertoja heidän ehtojensa mukaisesti.

Kuten arvasimmekin, oli ensikohtaamisissa jännittynyt tunnelma. Se kuitenkin muuttui nopeasti kepeäksi, kun esittelimme itsemme ja jutustelimme musiikista niitä näitä. Samalla kyselimme ihmisten musiikkiharrastuksista. Osa oli aikanaan soittanut erilaisia soittimia pianosta viuluun, mutta suurin osa vannoi, ettei koskaan ollut mitään soitinta soittanut.

Asiaan oli tultava muutos. Niinpä kaivoimme soitinlaukustamme julmuja, pärriä, koiranputkihuiluja, turuja, trubia, rapapalleja, tuohitorvia ja pajupillejä - vanhoja suomalaisia paimensoittimia. Kerroimme soittimien käytöstä ja valmistuksesta sekä siitä, kuinka niiden soittamiseen ei ole vain yhtä oikeaa tapaa. Eikä aikaakaan kun jokainen läsnäolija loihti ilmoille jos jonkinlaista vinkunaa, rapinaa ja surinaa - siis musiikkia! Kokeilimme yhteismusisointia vielä niin, että kuvittelimme mielissämme yhteisen maiseman, jonka soitimme sitten yhdessä. Oli tuulta, huojuvia heiniä, laulavia lintuja, rääkyviä lokkeja ja monenlaista muuta ääntä. Näin olimme jo toteuttaneet ensimmäisen yhteisen musiikkiteoksemme. Hämmästys oli suuri. Lausahdukset kuten "näinkö helppoa tämä onkin?" ja "en kyllä koskaan kuvitellut tällästä tekeväni" toistuivat useammassa suussa. Lopulta kaikki myönsivät, että olivathan he aikaisemminkin soittaneet jotain soitinta, esimerkiksi pajupilliä. Vanhat paimensoittimet käynnistivätkin keskustelun lapsuudessa tehdyistä kertakäyttösoittimista, kuten peukaloiden väliin laitettavista heinistä sekä voikukanvarsi- ja pajupilleistä.

Se, miksi päädyimme suomalaisiin paimensoittimiin vaatinee pientä selvennystä. Oikeastaan soittimet tulivat mukaan sattumalta - meillä on samanaikaisesti käynnissä alakouluikäisten kanssa niihin liittyvä kokonaisuus. Hieman ennen ensimmäistä Laulunloihtijat-kokoontumiskertaa tuli mieleemme, että miksi emme käyttäisi paimensoittimia myös ikäihmisten kanssa. Ne ovat melko helppoja soittaa, osa ikäihmisille varmasti tuttuja, niiden kautta voi esitellä musiikin eri funktioita (kuten esimerkiksi signaalisoittimia käytetyt torvet tai petoeläinten karkoittamiseen käytetty lepenelauta) ja niitä voi käyttää helposti erilaisten ääniefektien (kuten lintujen laulun tai tuulen suhinan) luomiseen. Sattuman kautta meillä oli siis usean kymmenen soittimen soittimisto, joka istui loistavasti tämän hankkeen käynnistämiseen.

Soittokokeilun jälkeen piti osallistujat saada myös laulamaan. Koska olimme päässeet jo hyvään vauhtiin suomalaisen kansanperinteen parissa, päätimme siinä pysyäkin ja opettelimme kalevalamittaista vuorolaulua. Ajatuksena oli hieman vain verrytellä äänihuulia ja kokeilla miten laulaminen sujuu. Ja hyvinhän se sujui! Mukana oli myös muutamia aktiivisesti laulua harrastaneita.

Sovimme kaikkien ryhmien kanssa, että ensi kerralla ryhdytään tekemään jo omaa laulua. Päätimme aloittaa sanoituksista. Jää nähtäväksi kuinka hyvin onnistumme häivyttämään itsemme luovasta prosessista, niinkuin tarkoituksemme on. Tarkoituksenamme ei siis ole itse inspiroitua taiteilijoina ja luoda uutta taidetta, vaan pyrkiä inspiroimaan ikäihmisiä oman taiteen tekemiseen.

Kaikenkaikkiaan odotukset tästä projektista ovat korkealla, sillä kaikkien viiden ryhmän kanssa saadaan varmasti aikaiseksi mielenkiintoista uutta musiikkia.

Joonas Keskinen, Antero Mentu & Henna Leisiö
Kulttuuriosuuskunta Uulu

Yhteisöteatteria hyvinvoinnin edistämiseksi

Voimaa taiteesta -hanke järjesti keskiviikkona 5.10.2011 yhteistyössä Tampereen ammattikorkeakoulun täydennyskoulutuksen sekä draaman ja osallistavan teatterin erikoistumisopintojen kanssa zimbabwelaisen osallistavan teatterin ohjaajan Daniel Maposan fasilitoiman työpajan "Yhteisöteatteria hyvinvoinnin edistämiseksi".



Daniel Maposa on osallistavan teatterin ja yhteisöteatterin moniosaaja, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Zimbabwessa toimivan Theatre for Development -ryhmän, Savanna Trustin, ohjaajana. Savanna Trust on keskittynyt tukemaan zimbabwelaisten yhteisöjen demokraattista kehitystä.


Maposa kertoi työpajassaan paljon Savanna Trustin työstä. Ryhmän toimintaperiaate on matkustaa erilaisiin yhteisöhin ympäri Zimbabwea ja kouluttaa paikallisia nuoria teatterintekijöitä toteuttamaan yhteisöteatteriprojekteja omissa yhteisöissään.

Maposan mukaan tärkeää näille projekteille on se, että niille ei suunnitella valmiiksi ongelmia, joihin lähdetään etsimään ratkaisuja, vaan käsiteltävät teemat nostetaan esiin aina yhteisöstä itsestään. Fasilitaattoreiden tehtävä on ensisijaisesti kuunnella ja tarjota teatterillisia työkaluja tukemaan valitun teemat käsittelyä. Varsinaisen muutostyön tekevät lopulta yhteisön jäsenet itse.

Lue lisää Savanna Trustin työstä ryhmän omilta kotisivuilta

http://www.savannatrust.org/

ja Voimaa taiteesta -hankkeen sivuilta Tietoa & Ideoita -osioista löytyvästä Daniel Maposan kokoamasta materiaalipaketista täältä (klikkaa!).


Asiasta kertoi:
Marjukka

tiistai 11. lokakuuta 2011

Tunnelmia seminaarista

Voimaa taiteesta -hanke järjesti kansainvälisen Taiteen soveltavien menetelmien haasteet ja mahdollisuudet hyvinvointialalla -seminaarin 3.-4.10.2011. Tässä hieman tunnelmia seminaarista!

 

Kiitos kaikille osallistujille!