tiistai 20. joulukuuta 2011

Tämähän näyttää ihan oikealta taidenäyttelyltä!


Kuva: Susanna Lyly

Kulttuuriosuuskunta Kiito toteuttaa Sopimusvuoren Pekkala- ja Annala-koteihin Muistitaulu-projektin. Tapaamme kotien muistisairaita asukkaita puolen vuoden ajan joka tiistai. Asukkaat ottavat tuetusti valokuvia, jotka esittävät heille tärkeitä asioita, paikkoja tai ihmisiä. Valokuvista koostetaan muistitaulu, johon voidaan liittää myös vanhoja valokuvia. Kuvista keskustellaan ja niiden pohjalta tehdään helppoja teatterillisia harjoituksia. Projektin tavoitteena on antaa asukkaille positiivisia elämyksiä ja luoda yhdessä uusi apuväline muistamiseen.


Kuva: Susanna Lyly

Tavoitteenamme on mahdollisuuksien mukaan viedä kukin toimintaan osallistuva asukas lyhyelle retkelle johonkin hänelle mieluisaan tai kiinnostavaan paikkaan. 30. marraskuuta koitti ensimmäinen retki. Yrjö sai kunnian toimia ensimmäisenä matkustajana. Kohteeksi valittiin auto- ja tiemuseo Mobilia Kangasalla.

Jännitimme ennen reissua sitä jaksaako tai haluaako Yrjö lähteä mukaamme. Pelko oli turha, sillä Yrjö oli heti innoissaan lähdöstä museoon. Matkalla jutusteltiin autoista ja elämän vaiheista.


Kuva: Susanna Lyly

Perillä päätimme yhdessä mennä ensin ”Yölinjalla”-näyttelyyn, joka käsittelee suomalaisen tavaralinjaliikenteen historiaa. Esillä on vaikuttavan isoja autoja 1920-luvulta nykypäivään. Tunnelma vei nopeasti mukanaan menneisiin vuosiin. Kaiuttimista soinut Tapio Rautavaaran musiikki herkisti varmaankin myös siksi, että Yrjö oli tavannut Rautavaaran muutaman kerran junassa. Kohokohta taisi olla kuitenkin se, kun Yrjö pääsi istumaan vanhan Saabin rattiin.


Kuva: Susanna Lyly

Munkkikahveja syödessä kysyimme Yrjöltä, että vieläkö mennään vieressä olevaan ralliautonäyttelyyn vai lähdetäänko kotiin. Vastaus tuli kuin tykin suusta: ”Ei kai sitä nyt heti lähdetä kotiin, kun on tänne asti tultu!”. Ralli- ja urheiluautoja oli esillä iso määrä ja aika pian saimme niistä tarpeeksemme ja lähdimme kotiin. Yrjö vaikutti tyytyväiseltä retkeen ja kiitteli kovasti. Muistoksi jäi iso määrä valokuvia, joita Susanna ja Yrjö molemmat ottivat.

Näin joulun aikaan Muistitaulu-projekti on puolimatkan krouvissa. Sitä juhlistaaksemme laitoimme tähänastisia valokuvia esille kotien seinille ja järjestimme 15. joulukuuta pienimuotoiset taidenäyttelyn avajaiset. Kutsuimme paikalle asukkaiden omaisia ja projektin yhteyshenkilöitä.


Pekkala- ja Annala-kotien asukkaan Muistitaulu-toiminnassa ottama kuva

Riku piti pienen avajaispuheen ja nostimme maljan näyttelyn kunniaksi. Teimme yhdessä naurukuoro-harjoitteen ja lauloimme pari joululaulua. Sen jälkeen siirryttiin katsomaan valokuvia ja nauttimaan kahvipöydän antimista.


Pekkala- ja Annala-kotien asukkaan Muistitaulu-toiminnassa ottama kuva

Kotien henkilökunta hämmästeli sitä, kuinka moni asukas kuvissa hymyilee ja on eläväisempi kuin aikoihin. Ehkä siinä, että saa vaikkapa hassun hatun päähänsä ja hetkeksi kuvaajan huomion, on jotain piristysruiskeen omaista. Osuvin kommentti kuultiin taas kerran eräältä asukkaalta: ”Tämähän näyttää ihan oikealta taidenäyttelyltä!”


Pekkala- ja Annala-kotien asukkaan Muistitaulu-toiminnassa ottama kuva

Muistitaulu-projekti jää nyt pienelle joulutauolle ja jatkaa toimintaansa taas tammikuussa.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Susanna Lyly, Riku Laakkonen ja Arttu Haapalainen,
Kulttuuriosuuskunta Kiito

maanantai 19. joulukuuta 2011

Auran virtaa -pilotti antaa kameran nuorille


Käynnistimme syyskuussa 2011 soveltavan elokuvan palvelumallia kehittävän Auran virtaa -pilottiprojektin VillaAurassa Turussa. VillaAura on Nuorten Ystävät -palvelut Oy:n ylläpitämä yksikkö, joka tarjoaa tehostettua palveluasumista lapsille ja nuorille aikuisille, jotka tarvitsevat tukea kehitys- tai muusta vammasta ja siihen yhdistyvistä muista vaikeuksista johtuen.

Aloitimme projektin tutustumiskäynnillä. Koska rutiinit ja säännönmukaisuus ovat asukkaille tärkeä asia, katsoimme parhaaksi aloittaa osallistumalla heidän päivätoimintaansa. Näin ryhmä sai mahdollisuuden tottua meihin heille tutussa ympäristössä.

Varsinaisen työpajatoiminnan aloitimme tutustumalla ryhmään syvemmin muun muassa soveltavan teatterin, valokuvien ja musiikin avulla. Tarkoituksemme on myös alusta alkaen lähteä etsimään materiaalia kuvauksia varten. Ideana on, että teemme musiikkivideon, jossa ryhmäläiset käsittelevät heille tärkeitä asioita. Tähän saakka olemme elokuvapajoissamme tuottaneet sisältöä lyhyinä tekstin pätkinä idealapuille, mutta nyt käytämme paljon enemmän kuvia, joiden pohjalta ryhmänohjaaja kirjaa paperille esille nousevat ajatukset.


Jokainen ryhmäkertamme on rakenteeltaan samankaltainen: aluksi tarinamaton ympärillä tuntemuksia, sitten nousemme ylös ja liikumme musiikin mukana Ryhmäpeiliä: yksi näyttää liikkeen, muut matkivat peilinä. Tämän jälkeen aloitamme työskentelyn. Päätämme joka kerran samaisen pyöreän maton ympärillä istuen ja tunnelmat tutkistellen.

Aloitimme myös heti kuvauskalustoon tutustumisen: ensimmäisellä kerralla otimme mukaan videokameran, jolla ryhmäläisiä kuvattiin isolle telkkarille; toisella kerralla kokeilimme äänitallenninta ja kuulokkeita. Hidas eteneminen oli tärkeää, sillä kalusto jännitti joitain ryhmäläisiä. Erityisesti kuulokkeet tuntuivat aluksi joistain hieman pelottavilta. Rohkaisua haettiin esimerkiksi antamalla oman lelunallen kokeilla niitä ensin.

Pyysimme ryhmäläisiä tuomaan työpajaan heille tärkeitä asioita ja esineitä. Musiikkivideota lähdettäisiin kuvaamaan niiden pohjalta. Saimme tavata muun muassa jääkarhu Helanderin ja Otto-nallen, jotka myös keskustelivat keskenään.


Kuvauksiin päästiin sitten marraskuussa. Aloitimme piksallaatio-tekniikalla, jossa yksittäisiä otoksia yhdistämällä luodaan animaatio. Aluksi tekniikkaan tutustuttiin esiintymällä itse: liikuimme ryhmän kanssa musiikin tahtiin ja pysähdyimme erilaisiin asentoihin, jotka sitten kuvattiin. Animaatio katsottiin heti yhdessä. Tämän jälkeen siirryimme kuvaamaan rakkaita esineitä samalla tekniikalla niin, että yksi ryhmäläinen liikutteli esinettään ja toinen kuvasi.

Vaikka pilottimme VillaAurassa on tähän asti sujunut oikein hyvin, on pieniä pohdinnanhetkiäkin tullut vastaan. Työskenneltäessä voimauttavan elokuvan parissa, on hyvä joskus pysähtyä miettimään: kenelle tätä tehdään ja ketä se voimauttaa? Nuoria? Henkilökuntaa? Nuorten vanhempia?

Vaikka työskentely tapahtuukin nuorten kanssa, on keskusteluja prosessin etenemisestä ja päämääristä käytävä niin henkilökunnan kuin omaistenkin kanssa pitkin matkaa. Joskus voi syntyä väärinkäsityksiä ja epäilyäkin, mutta olemme huomanneet, että avoimuus auttaa. Prosessi on hyvä pitää mahdollisimman avoimena ja läpinäkyvänä. Puhumisella voi ratkoa monia eteen tulevia haasteita!

Ja mitä noihin kysymyksiin tulee: vaikka työskentelemme nimenomaan nuorten kanssa, olemme jo nyt huomanneet, että tämän prosessin antimista voi päästä nauttimaan myös ihmiset heidän ympärillään.


Terveisin,
Antti, Metsämarja ja Tiina, ValoAurinko Tuotanto

torstai 27. lokakuuta 2011

"Minäkö noin hienon kuvan otin?"





Kulttuuriosuuskunta Kiito toteuttaa Sopimusvuoren Pekkala- ja Annala-koteihin Muistitaulu-projektin. Tapaamme kotien muistisairaita asukkaita puolen vuoden ajan joka tiistai. Asukkaat ottavat tuetusti valokuvia, jotka esittävät heille tärkeitä asioita, paikkoja tai ihmisiä. Valokuvista koostetaan muistitaulu, johon voidaan liittää myös vanhoja valokuvia. Kuvista keskustellaan ja niiden pohjalta tehdään helppoja teatterillisia harjoituksia. Projektin tavoitteena on antaa asukkaille positiivisia elämyksiä ja luoda yhdessä uusi apuväline muistamiseen.

Neljännellä tapaamiskerralla koitti se hetki, kun asukkaat pääsivät ensimmäistä kertaa valokuvaamaan itse. Oli kaunis ja kuulas syksyinen päivä, joten lähdimme ulos. Ihastelimme yhdessä valoa ja värejä ja etsimme kuvauskohteita. Kuvaaminen vähän jännitti aluksi, mutta pian huomattiin, että eihän se niin vaikeaa ole.


Susanna opasti asukkaita kuvaamisessa yksitellen. Rouvat olivat iloisia, kun saivat sillä aikaa kulkea Artun ja Rikun käsikynkässä. Itse otettujen kuvien näkeminen innosti ja hämmästytti. "Minäkö otin noin hienon kuvan?" oli lause, joka saatiin kuulla monta kertaa.

Muutama asukas aluksi vastusteli, että "en minä mitään valokuvia osaa ottaa". Yksi hyvä vastalääke vastustukseen on sen kiertäminen: Sen sijaan, että ryhdyttäisiin opettamaan valokuvaamista tai keskustelemaan siitä, osaako asukas valokuvata vai ei, voidaan kysellä asukkaalta, mikä olisi hyvä tai kiinnostava asia valokuvata. Sitten kun sellainen on keksitty, voidaan mennä lähemmäksi kohdetta ja miettiä kuvan rajausta yhdessä. Kun asukkaan mielenkiinto on näin saatu herätettyä, hän kyllä yleensä haluaa myös itse ottaa valokuvan (ja rajata sen juuri haluamallaan tavalla...)


Muistitaulu-toimintaan soveltuvan kameran löytäminen ja valitseminen oli vaikeaa. Helppokäyttöiset kompaktikamerat ovat nykyään todella pienikokoisia ja laukaisinta on vaikea sormella löytää. Päädyimme lopulta Canonin Ixus 115-malliin. Siinä on kolmen tuuman näyttö, joka tuntuisi olevan riittävän iso asukkaiden tarpeisiin. Käytämme apuna yksijalkaa, jotta asukkaiden ei tarvi pitää kameraa omassa kädessään. Kameratyöskentely asukkaiden kanssa vaatii paljon yksilöohjausta Susannalta, joten Rikun (ja välillä myös Artun) tulee sillä välin huolehtia muusta ryhmästä. 


Seuraavalla tapaamiskerralla katseltiin yhdessä televisiosta kaikki tähän asti otetut kuvat. Huoneessa oli odottava ja keskittynyt tunnelma. Osa hymyili, osa katseli vakavana, mutta kukaan ei järkyttynyt nähdessään itsensä kuvassa. Tuumattiin, että ollaan hyviä malleja kaikkine ryppyinemme, rypythän ovat kauniita, niissä on elämisen jäljet. Itse otetut kuvat herättivät jälleen ihmetystä: "Kuinka osattiinkin!". Osa asukkaista myös tunnisti itse ottamansa kuvat. Eräs asukas totesi, että ”Kyllä nyt voimme olla ylpeitä itsestämme!” Ja me oltiin ylpeitä koko sakki!

Olemme oppineet, että tässä projektissa pitää edetä pienin askelin. Yhdellä tapaamiskerralla ehtii keskittyä yhden asian tekemiseen ja läpiviemiseen, esim. yhdellä kerralla otetaan yhdessä valokuvia, toisella kerralla katsotaan valokuvia ja keskustellaan niistä. Olipa tapaamiskerran toimintasuunnitelma mikä tahansa, tärkein työkalu tapaamisissa on ihmisten kanssa ihmisenä oleminen - kuunteleminen, välittäminen ja turvallinen läsnäolo.



Susanna Lyly, Riku Laakkonen ja Arttu Haapalainen, Kulttuuriosuuskunta Kiito

Kaikki tämän blogitekstin valokuvat ovat Pekkala- ja Annala-kotien asukkaiden Muistitaulu-toiminnassa itse ottamia.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Omakuva -pilotti versoo uusia näkymiä ikäihmisen identiteettiin



Yhteisötanssia sekä sana- ja kuvataidetta yhdistelevä OMAKUVA -pilottiprojekti käynnistyi syyskuussa 2011. Työpajat jatkuvat helmikuuhun 2012 saakka torstaisin helsinkiläisessä Palvelukeskus Kinaporissa. Ryhmässä on 13 innokasta ikäihmistä sekä neljä palvelutalon henkilökunnan jäsentä. Pilotin toteuttaa helsinkiläinen Kulttuuri A&T Oy. Työpajoja vetävät tanssitaiteilija Sanni Sihvola sekä taideaineiden opettaja Anja Lanér.

Jo ensimmäisillä kokoontumiskerroilla työpajassa nousi esiin tärkeitä kysymyksiä. Olenko minä luova? Onnistuinko tarpeeksi hyvin? Olemmekin puhuneet siitä, miten tehdyt harjoitteet ovat itseä eikä meitä ohjaajia varten. Jokaisen prosessi saa olla omanlaisensa, eivätkä tulokset välttämättä ole verrattavissa toisten tuloksiin. Tärkeintä olisi jokaisen oma sisäinen "matka."

Tavoitteemme on tarjota ryhmäläisille mahdollisuus oman identiteetin tarkasteluun ja rakentamiseen. Työpaja on prosessimuotoinen: olemme heittäytyneet lapsuuden kokemuksiin ja leikkeihin, tarkastelleet kehollisia kokemuksia menneessä ja nykyhetkessä, olemme muistelleet, piirtäneet ja puhuneet auki suhdetta itseen sekä itselle tärkeisiin ihmisiin ja kokemuksiin. Prosessin loppupuolella tulemme keskittymään tulevaisuuteen: millaisia unelmia, toiveita ja tavoitteita kullakin nyt on? Voiko ne vielä saavuttaa? Pyrimme toimimaan mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja valikoimaan harjoituksia siten, että osallistujat voivat kokea mielekkyyttä, osallisuutta ja iloa prosessin kaikissa vaiheissa.

Tällaisen ryhmän kanssa toimiessa tulee väistämättä pohtineeksi paljon yksilöiden välisiä eroja ja sitä, miten vetäjän ne tulisi huomioida. Ryhmän diversiteetti on tärkeää ja sitä pitäisi tukea. Englantilaisen yhteisötanssitaiteilija Ken Bartlettin mukaan ryhmän yksilöiden välinen erilaisuus on paras tapa oppia jotakin siitä, mikä on meille kaikille yhteistä. Erilaisuus avaa dialogista suhdetta käsiteltyihin asioihin sekä eroavaisuuksiimme, ja edistää suvaitsevampaa suhtautumista yksilöllisiin eroihin ryhmässä ja laajemmin yhteiskunnassa (Bartlett, 2008). Omakuva -prosessissa tahtoisin vaalia juuri tätä ajatusta. Omakuva ei ole vain minä itse; se sisältää aina myös suhteen toiseen ja sitä kautta koko ympäröivään maailmaan.

Eräässä harjoituksessa lähestyimme kuvaa itsestä puu-metaforan kautta. Ryhmäläisiä pyydettiin ajattelemaan mikä puu kukin olisi ja piirtämään sen paperille. Puun juurien tuntumaan merkittiin syntymä ja latvan kärkeen tämä hetki, minä nyt. Runkoon ja oksistoon merkittiin kronologisessa järjestyksessä itselle tärkeät tai merkittävät elämänkokemukset. Kuvaa sai koristella haluamallaan tavalla ja tapahtumien kohdat puussa värittää haluamallaan värillä. Keskusteluosiossa kysyimme, mikä puu kukin oli. Ryhmämme osoittautui monipuoliseksi sekametsäksi ja huomasimme ihmisten kokevan puu-identiteettinsä hyvin voimakkaasti. Harjoitusta jatkettiin viemällä mielikuva puusta kehoon ja tanssiin. Didgeridoon muristessa palvelukeskuksen saliin kasvoi maaginen metsä: hauraita ja voimakkaita oksia, taipuilevia tai ryhdikkäitä runkoja, keskittynyttä, maadoitettua tunnelmaa. Ihanaa yhteisyyttä kaikessa monimuotoisuudessaan!


Sanni Sihvola
Kulttuuri A&T Oy

maanantai 24. lokakuuta 2011

Hyvinvoinnin retriitti


Voimaa taiteesta -hankkeen järjestämä ja Jari Koskisen vetämä toinen palvelumuotoilu-koulutus pidettiin tiistaina 20.9.2011. Koulutus suunnattiin taidelähtöisiä menetelmiä työssään hyödyntäville luovan alan ja hyvinvointialan ammattilaisille.

Osallistujat pääsivät jälleen ideoimaan luovan alan ja hyvinvointialan palveluja toukokuisen työpajarakenteen tapaan: ryhmien tehtävä oli ideoida ja konseptoida palvelu ja kuvittaa se haluamallaan tavalla. Tämänkertainen tehtävänanto sijoitti palvelut Lapin maisemiin, joka inspiroikin ryhmät suunnittelemaan retriittihenkiset matkailukohteet keskelle idyllisen rauhallista pohjoisen luontoa.



Ryhmätyöskentelyssä oli selvästi aistittavissa toive hitaammasta ja rauhallisemmasta elämänrytmistä. Jopa käsite 'slow life' vilahti keskusteluissa.

Slow life on elämänfilosofia, jonka ajatuksena on elämänrytmin hidastaminen oman hyvinvoinnin tukemiseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiat tehtäisiin etanavauhdilla - tavoitteena on pikemminkin arvostaa jokaista hetkeä elämässä ja tehdä asioita omalla tahdillaan. Se mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Määrä korvataan laadulla.

Slow lifen hengessä kumpikin ryhmä lähti ideoimaan tunnelmallista ja luonnonläheistä retriittiä, jonne matkustajat voisivat paeta ruuhkayhteiskunnan hälinää. Palveluiden keskiössä olivat yhdessäolo, luovuus ja aistillisuus.

Lämpöä huokuvat retriittivisiot saivat ajatushermoni kutiamaan: voisiko vastaavan levollisuuden tunteen tavoittaa muunkinlaisilla luovan alan palveluilla? Millaisia voisivat olla slow life -elämänfilosofiaa myötäilevät soveltavan taiteen palvelut hyvinvointialalla? Vai voisiko niiden välillä olla jo sellaisenaan jonkinlainen yhteys?

Kysymyksiä esitti:
Marjukka

torstai 13. lokakuuta 2011

"En kyllä koskaan kuvitellut tällästä tekeväni"


Kuvassa oleva soitin: julmu



Syyskuussa 2011 käynnistimme Laulunloihtijat-projektin, joka jatkuu myös keväällä 2012. Projektin aikana kokoonnumme viiden eri ikäihmisryhmän kanssa. Yhteensä kokoontumiskertoja on kymmenen per ryhmä.

Kokoontumisisten aikana soitetaan, lauletaan, kuunnellaan ja tehdään erilaisia musiikkiharjoituksia. Päälimmäisenä tavoitteenamme on laittaa osallistujat kuitenkin luovaan työhön, nimittäin sanoittamaan ja säveltämään omia lauluja. Jokaisen ryhmän kanssa toivomme saavamme kasaan ainakin yhden laulun, ehkä enemmänkin.

Koska olemme aikaisemminkin tehneet vanhustyötä, olimme ensimmäisellä kerralla varautuneet jo tietynlaisiin ennakkoasenteisiin. Ensimmäisen kokoontumiskerran tavoitteena meillä olikin hälventää musiikin tekemiseen liittyviä pelkoja – kaikki oli saatava soittamaan ja laulamaan. Samalla tietenkin tutustuisimme osallistujiin ja suunnittelisimme tulevia kokoontumiskertoja heidän ehtojensa mukaisesti.

Kuten arvasimmekin, oli ensikohtaamisissa jännittynyt tunnelma. Se kuitenkin muuttui nopeasti kepeäksi, kun esittelimme itsemme ja jutustelimme musiikista niitä näitä. Samalla kyselimme ihmisten musiikkiharrastuksista. Osa oli aikanaan soittanut erilaisia soittimia pianosta viuluun, mutta suurin osa vannoi, ettei koskaan ollut mitään soitinta soittanut.

Asiaan oli tultava muutos. Niinpä kaivoimme soitinlaukustamme julmuja, pärriä, koiranputkihuiluja, turuja, trubia, rapapalleja, tuohitorvia ja pajupillejä - vanhoja suomalaisia paimensoittimia. Kerroimme soittimien käytöstä ja valmistuksesta sekä siitä, kuinka niiden soittamiseen ei ole vain yhtä oikeaa tapaa. Eikä aikaakaan kun jokainen läsnäolija loihti ilmoille jos jonkinlaista vinkunaa, rapinaa ja surinaa - siis musiikkia! Kokeilimme yhteismusisointia vielä niin, että kuvittelimme mielissämme yhteisen maiseman, jonka soitimme sitten yhdessä. Oli tuulta, huojuvia heiniä, laulavia lintuja, rääkyviä lokkeja ja monenlaista muuta ääntä. Näin olimme jo toteuttaneet ensimmäisen yhteisen musiikkiteoksemme. Hämmästys oli suuri. Lausahdukset kuten "näinkö helppoa tämä onkin?" ja "en kyllä koskaan kuvitellut tällästä tekeväni" toistuivat useammassa suussa. Lopulta kaikki myönsivät, että olivathan he aikaisemminkin soittaneet jotain soitinta, esimerkiksi pajupilliä. Vanhat paimensoittimet käynnistivätkin keskustelun lapsuudessa tehdyistä kertakäyttösoittimista, kuten peukaloiden väliin laitettavista heinistä sekä voikukanvarsi- ja pajupilleistä.

Se, miksi päädyimme suomalaisiin paimensoittimiin vaatinee pientä selvennystä. Oikeastaan soittimet tulivat mukaan sattumalta - meillä on samanaikaisesti käynnissä alakouluikäisten kanssa niihin liittyvä kokonaisuus. Hieman ennen ensimmäistä Laulunloihtijat-kokoontumiskertaa tuli mieleemme, että miksi emme käyttäisi paimensoittimia myös ikäihmisten kanssa. Ne ovat melko helppoja soittaa, osa ikäihmisille varmasti tuttuja, niiden kautta voi esitellä musiikin eri funktioita (kuten esimerkiksi signaalisoittimia käytetyt torvet tai petoeläinten karkoittamiseen käytetty lepenelauta) ja niitä voi käyttää helposti erilaisten ääniefektien (kuten lintujen laulun tai tuulen suhinan) luomiseen. Sattuman kautta meillä oli siis usean kymmenen soittimen soittimisto, joka istui loistavasti tämän hankkeen käynnistämiseen.

Soittokokeilun jälkeen piti osallistujat saada myös laulamaan. Koska olimme päässeet jo hyvään vauhtiin suomalaisen kansanperinteen parissa, päätimme siinä pysyäkin ja opettelimme kalevalamittaista vuorolaulua. Ajatuksena oli hieman vain verrytellä äänihuulia ja kokeilla miten laulaminen sujuu. Ja hyvinhän se sujui! Mukana oli myös muutamia aktiivisesti laulua harrastaneita.

Sovimme kaikkien ryhmien kanssa, että ensi kerralla ryhdytään tekemään jo omaa laulua. Päätimme aloittaa sanoituksista. Jää nähtäväksi kuinka hyvin onnistumme häivyttämään itsemme luovasta prosessista, niinkuin tarkoituksemme on. Tarkoituksenamme ei siis ole itse inspiroitua taiteilijoina ja luoda uutta taidetta, vaan pyrkiä inspiroimaan ikäihmisiä oman taiteen tekemiseen.

Kaikenkaikkiaan odotukset tästä projektista ovat korkealla, sillä kaikkien viiden ryhmän kanssa saadaan varmasti aikaiseksi mielenkiintoista uutta musiikkia.

Joonas Keskinen, Antero Mentu & Henna Leisiö
Kulttuuriosuuskunta Uulu

Yhteisöteatteria hyvinvoinnin edistämiseksi

Voimaa taiteesta -hanke järjesti keskiviikkona 5.10.2011 yhteistyössä Tampereen ammattikorkeakoulun täydennyskoulutuksen sekä draaman ja osallistavan teatterin erikoistumisopintojen kanssa zimbabwelaisen osallistavan teatterin ohjaajan Daniel Maposan fasilitoiman työpajan "Yhteisöteatteria hyvinvoinnin edistämiseksi".



Daniel Maposa on osallistavan teatterin ja yhteisöteatterin moniosaaja, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Zimbabwessa toimivan Theatre for Development -ryhmän, Savanna Trustin, ohjaajana. Savanna Trust on keskittynyt tukemaan zimbabwelaisten yhteisöjen demokraattista kehitystä.


Maposa kertoi työpajassaan paljon Savanna Trustin työstä. Ryhmän toimintaperiaate on matkustaa erilaisiin yhteisöhin ympäri Zimbabwea ja kouluttaa paikallisia nuoria teatterintekijöitä toteuttamaan yhteisöteatteriprojekteja omissa yhteisöissään.

Maposan mukaan tärkeää näille projekteille on se, että niille ei suunnitella valmiiksi ongelmia, joihin lähdetään etsimään ratkaisuja, vaan käsiteltävät teemat nostetaan esiin aina yhteisöstä itsestään. Fasilitaattoreiden tehtävä on ensisijaisesti kuunnella ja tarjota teatterillisia työkaluja tukemaan valitun teemat käsittelyä. Varsinaisen muutostyön tekevät lopulta yhteisön jäsenet itse.

Lue lisää Savanna Trustin työstä ryhmän omilta kotisivuilta

http://www.savannatrust.org/

ja Voimaa taiteesta -hankkeen sivuilta Tietoa & Ideoita -osioista löytyvästä Daniel Maposan kokoamasta materiaalipaketista täältä (klikkaa!).


Asiasta kertoi:
Marjukka

tiistai 11. lokakuuta 2011

Tunnelmia seminaarista

Voimaa taiteesta -hanke järjesti kansainvälisen Taiteen soveltavien menetelmien haasteet ja mahdollisuudet hyvinvointialalla -seminaarin 3.-4.10.2011. Tässä hieman tunnelmia seminaarista!

 

Kiitos kaikille osallistujille!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kai tuo hauska mies tulee toistekin?

Viime viikkoina olemme käynnistelleet Sopimusvuori ry:n Pekkala- ja Annala-kodeissa Muistitaulu-projektia. Olemme tutustuneet kotien asukkaisiin, omaisiin ja henkilökuntaan ja suunnitelleet yhdessä uudenlaista toimintaa.

Tapaamme talojen muistisairaita asukkaita puolen vuoden ajan joka tiistai. Tiistaisissa tapaamisissa jokaiselle osallistujalle laaditaan oma ”muistitaulu”.

Asukkaat ottavat yhdessä valokuvaaja Susanna Lylyn kanssa valokuvia, jotka esittävät heille tärkeitä asioita, esineitä, paikkoja tai ihmisiä. Valokuvista koostetaan muistitaulu, johon voidaan liittää myös vanhoja valokuvia. Kuvista keskustellaan ja niihin liittyvistä tarinoista ja elämyksistä tehdään yhdessä teatteri-ilmaisun ohjaaja Riku Laakkosen kanssa helppoja ja hauskoja teatterillisia harjoituksia.

Muistitaulu–projektin tavoitteena on antaa asukkaille positiivisia elämyksiä ja luoda yhdessä uusi apuväline muistamiseen.


Tiistaitapaamiset alkoivat 6. syyskuuta. Vaikka toimintaa oli käyty pohjustamassa useasti, oli ilmassa hiukan jännitystä. Paikalle uskaltautui kymmenen asukasta, yksi mies ja yhdeksän naista. Alkuihmetyksen jälkeen asukkaat lämpenivät toiminnalle pikkuhiljaa.

Ensimmäisillä kerroilla emme käytä kameroita ollenkaan, vaan tutustumme toisiimme keskustelemalla ja tekemällä yhdessä helppoja harjoituksia. Riku teetti ilmeharjoituksia haukotuksista hymyihin ja muovasi asukkaista myös patsaita, joista Susanna otti kuvia.


Tunnelma oli lopussa vapautunut ja naispuoliset osallistujat esittivätkin lopuksi toiveen, että "Kai tuo hauska mies tulee toistekin!?"

Toisella kerralla 13. syyskuuta jatkettiin tutustumista ja tehtiin aikamatka lapsuuteen. Muistoissa korostuivat lapsuuden kesät. Lehmien paimentaminen oli lähes kaikille tuttua puuhaa ja kajauttelimme yhdessä Helunan ja Mansikin kutsuhuutoja.

Yhteislaulut ovat asukkaille selvästikin mieleinen ja tärkeä asia. Kansanlaulut Kalliolle kukkulalle ja Sinisiä punaisia ruusunkukkia kajahtivat ilmoille komeasti ennen kuin edes ehdimme laittaa cd:tä koneeseen!

Olimme toivoneet asukkailta toiseksi tapaamiskerraksi mukaan vanhoja valokuvia. Vain muutamalla asukkaalla oli niitä mukana. Valokuvien avulla muisteltiin sukulaisia ja työtovereita: Pieniä tärkeitä hetkiä, häivähdyksiä ja valoa menneisyydestä.


Kuvien avulla on helppo matkata menneisyyteen ja palauttaa elävästi mieleen eletty hetki ja tunnelma. Muistitaulu-projektin myötä nekin asukkaat, joilla ei ole vanhoja valokuvia, saavat uusia valokuvia itselleen tärkeistä asioista.

Muistitaulu-projekti on käynnistynyt eloisasti. Kodeissa on mukava ja lämmin tunnelma ja asukkaiden kanssa on ilo työskennellä.

Susanna Lyly, Riku Laakkonen ja Arttu Haapalainen,
Kulttuuriosuuskunta Kiito

torstai 11. elokuuta 2011

Presidenttifoorumi XVIII - Kulttuuria kaikille

Käy katsomassa videotaltiointi 11.8.2011 pidetystä Presidenttifoorumista, jossa keskustelun aiheena "Kulttuuria kaikille".


perjantai 17. kesäkuuta 2011

Seikkailuja Tarinamatolla


"Mitähän tuolla tapahtuu?"

"Aurinko paistaa!"

"On kuuma!"

Näin vastasivat Ruusuhaan asukkaat ohjaajansa Annen kysymykseen kuvaillakseen tilannetta jossa toinen ohjaaja Lotta loikoili työpajatilan suurella punaisella matolla.

"Mitähän seuraavaksi voisi tapahtua?" kysyi Anne.

Kysymyksen kannustamana yksi työpajalaisista asteli rohkeasti matolle ja asettui samanlaiseen makuuasentoon Lotan viereen.

"On tosi kuuma!" huudettiin ryhmästä.

Pian matolle asteli muitakin Ruusuhaan ryhmäkodin asukkaita kukin omien juonenkäänteidensä kera. Näin syntyi ensimmäinen tarina Tarinamatolla. Muita seurasi pian perässä.

Voimaa taiteesta -hankkeen osatoteuttajan Laurea-ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelman pilottiprojekti Ruusuhaan ryhmäkodissa Vantaalla alkaa muotoutua. Pilotissa kehitellään Tarinamatto-nimistä palvelutuotemallia. Sen idea lähti suuresta punaisesta matosta työpajatilassa: matosta tehtiin näyttämö, johon astuessaan siirrytään tarinan maailmaan.

Tarina aloitetaan "stillistä" eli matolle ensimmäiseksi astuva jähmettyy haluamaansa asentoon. Tämän jälkeen muut kuvailevat mitä matolla näyttäisi tapahtuvan. Kun kehys tarinalle on annettu, voivat muutkin vuoronperään siirtyä matolle tuodakseen tarinaan lisää elementtejä. Seikkailun lopuksi tarina "pyyhitään" matolta pois yhdessä sovituin käsielein ja uusi tarina voi alkaa.

Tärkeää Tarinamatossa on tarinan tilan (matto) ja ryhmän tilan (maton ympärillä) erottaminen toisistaan. Matolla ollessaan ryhmäläiset elävöittävät yhteistä tarinaa kun taas maton ulkopuolella ollessaan he voivat kommentoida ja keskustella näkemästään. Näin tilanne pysyy hallinnassa ja jälkikäteen tehtävä reflektio yhdessä koetusta selkeytyy.

Milaisiinkohan seikkailuihin Ruusuhaassa vielä päästään?


Tarinamatosta kertoi:
Marjukka

tiistai 17. toukokuuta 2011

Kuka saa nousta näyttämölle?

 Kuvassa: Gianluca Ballaré

Voimaa taiteesta -hankkeessa työskennellään erilaisissa hyvinvointialan organisaatioissa muun muassa soveltavan teatterin keinoin. Usein tällaisten prosessien alussa ei edes mietitä esiintymisen mahdollisuutta, mutta joskus matkan varrella kiinnostavia tarinoita voi kertyä niin suuri määrä, että ne halutaan kertoa muillekin.

Joskus taiteellinen kunnianhimo herää tosissaan. Esitys voidaan haluta viedä ammattiteatterin lavalle ja kertoa tarina suuremmalle yleisölle. Tässä kohdassa homma saattaa herättää kysymyksen: kuka saa kiivetä ammattiteatterin päänäyttämölle ja kertoa oman tarinansa? Olemme tottuneet näkemään ammattiteattereissa kauniita, hoikkia, lahjakkaita ja koulutettuja näyttelijöitä. Miten tähän yhtälöön mahtuu kehitysvammainen, mielenterveyskuntoutuja tai huonokuuloinen ikäihminen?

Mielenkiintoinen vastaus näihin kysymyksiin on italialaisen teatterintekijä Pippo Delbonon kokoama teatteriryhmä, jota hän kutsuu perheekseen. Ryhmän jäsenet eivät sovi perinteisen ammattinäyttelijän tai -tanssijan muottiin: yksi on elänyt kadulla, toinen erilaisissa laitoksissa.

Pippo Delbono on kiertänyt ryhmänsä kanssa ympäri maailmaa. Hän kertoo New York Timesin haastattelussa, että hankalissa olosuhteissa (esim. sota, diktatuuri) elävät ihmiset eivät järkyty siitä, että näyttämölle kiipeää erilaisia ihmisiä. Mutta turvallisissa olosuhteissa asuvia länsimaalaisia tilanne järkyttää syvästi. Uusimpaan teokseensa Delbono on ohjannut kohtauksen, jossa huonovointisimmat voivat jopa poistua katsomosta.

Myös Suomessa teatterin perinteistä asetelmaa on rikottu: Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt uraauurtavaa työtä ja tuonut lavalle muun muassa joukon ikäihmisiä. Monet muut teatterit ovat seuranneet perässä. Odotan kovasti, että ammattiteattereiden näyttämöt aukeavat eri puolilla Suomea ammattinäyttelijöiden lisäksi yhä kirjavammalle joukolle ihmisiä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa teatterin keinoin.

Pippo Delbonon uusimman teoksen voi muuten nähdä Tampereen Teatterikesässä 2011.

Terveisin,
Niina


Pippo Delbonon haastattelu: http://artsbeat.blogs.nytimes.com/2010/02/04/questions-for-pippo-delbono/

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Palvelumuotoilua ja salaisia puutarhoja


Voimaa taiteesta -hanke järjesti tiistaina 3.5.2011 Jari Koskisen vetämän palvelumuotoilu -koulutuksen taidelähtöisiä menetelmiä työssään hyödyntäville luovan alan ja hyvinvointialan ammattilaisille. Koulutuksen parasta antia oli ehdottomasti pienryhmissä toteutettu ryhmätyöskentely, jonka tavoitteena oli kehittää palvelu kuvitteelliselle ikäihmisten hyvinvointikeskukselle. Ryhmien tehtävä oli ideoida ja konseptoida palvelu ja piirtää siitä sarjakuva.

Tuntui aivan uskomattomalta, että kumpikin ryhmä toisistaan tietämättä lähti palvelutuotteensa kanssa niin samoille linjoille. Ensimmäisen ryhmän "Huvipuisto Mummot ja Papat" -konseptissa "Oma Opas -kummiin" ja vaihdantatalouteen perustuvassa hyvinvointikeskuksessa ikäihmisille tarjottiin mahdollisuutta aktivoitumiseen oman osaamisen jakamisen kautta. Toisen ryhmän "Mestariverstas" -konseptissa ikäihmisille tarjottiin vastaavaa mahdollisuutta rajattomien puitteiden ja "mestariksi" tunnustamisen kautta.

Kun konsepteista piirretyt sarjakuvat oli esitelty kaikille, lähdettiin vielä jäljellä olevien osallistujien (osa oli jo joutunut lähteään) kanssa poimimaan molempien ryhmien ideoista parhaat palat ja muotoilemaan niistä kokonaan uusi palvelukonsepti. Lopputuloksena syntyi hyvinvointikeskus "Salainen puutarha", jossa oman osaamisensa kautta aktivoituva ikäihminen voi nauttia luonnon kauneudesta ja moniaistillisista elämyksistä. 


Saat avaimen käteesi.
Astut askelen luontoon.
Löydät portin.
Käännät avaimen lukossa.
Astut sisään ja löydät
SALAISEN PUUTARHAN.
Me tarjoamme sinulle
mahdollisuuden
kokonaisvaltaiseen ja
moniaistilliseen
elämykseen, jossa
yhdistyvät juuri sinulle
tärkeät asiat.
Täällä me emme määrää
mitä sinä teet.
Täällä sinä valitset
ja saat jakaa sen muille.
Tästä alkaa
UUSI ELÄMÄ! 
 
 
Ruusujen tuoksua ja auringonpaistetta toivotellen,
Marjukka

perjantai 6. toukokuuta 2011

Milloin teen hyvää?

Minä jäin Russin ja Riitan Artistic impressions through touch -työpajan sekä siitä seuranneen hienon keskustelun jälkeen kysymään ja pähkäilemään mitä on hyvää tekevä taide ja toiminta? Miten huomata yksilöissä ja ryhmissä erilaisten sietokykyjen rajat? Entä mitä itsessä ohjaajana tapahtuu työskentelyn aikana? Milloin ja miten havaitsen, kun ihmisen sietokyky ylittyy? Miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Tai miten niitä voisi ennaltaehkäistä?

Hyvinvointialalla ylipäätään toiminta, sanallistaminen ja jakaminen ovat tärkeitä asioita: ihminen kasvaa ja elää yhteisössä toisten kanssa. Välillä ihminen harhaantuu itseltäänkin eikä tiedä kuka tai mikä hän on; tai mitä asioita tuntee tai ajattelee; tai kuinka toimii. Jos kyseessä on pieni ihmisen taimi, mielen rakentumisen kannalta on olennaista, että joku (yleensä hoitaja, ”kiintymyssuhdeobjekti”) alkaa sanallistaa lapselle sitä mitä tässä itsessään ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa tapahtuu. Näin lapsi alkaa havaita ja ymmärtää ympärillä tapahtuvia asioita. Jos lapsen tarpeiden hahmottaminen ja sanallistaminen puuttuu, säätelyjärjestelmä voi häiriintyä… ja silloin hänellä voi olla isompana hankalaa olla ja toimia toisten kanssa.

Siispä: mistä tietää tekevänsä hyvää? Mistä aineksista hyvää tekevä toiminta hyvinvoinnin ja taiteen rajapinnoilla syntyy?

Asiaa pohdiskellen,
Anne

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Artistic impressions through touch -työpajan reflektointia

Käy lukemassa Eevan pohdintoja viimekuisesta Artistic impressions through touch -työpajasta hänen blogistaan Creating Pathways!

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Hitaammin, kiitos!

Kiireen keskellä on joskus hyvä pysähtyä miettimään miksi meillä olikaan kiire. Tässä Carl Honorén puheenvuoro asiasta:

torstai 21. huhtikuuta 2011

Kosketuksen voima

 
Voimaa taiteesta -hanke järjesti tiistaina 19.4. musiikkiterapeutti Russ Palmerin ja kommunikaatiotutkija Riitta Lahtisen vetämän Artistic impressions through touch -työpajan, jossa harjoiteltiin non-verbaalista tietojen jakamista kommunikaation tukena sekä musiikin vibraation aistimista kosketusaistin kautta. Tämän jälkeen psykodraamaohjaaja Anne Kataja fasilitoi osallistujille tapaamisen, jossa tutustuttiin ja reflektoitiin työpajassa koettua. Työpajaan osallistui parisenkymmentä innokasta luovan alan ja hyvinvointialan osaajaa.

Päivän parasta antia olivat ehdottomasti musiikin vibraatioon ja kosketukseen liittyvät harjoitukset sekä niistä kumpunut intensiivinen keskustelu. Oli mielenkiintoista havaita miten pienet oivallukset voivat tarjota niin voimakkaita kokemuksia. Esimerkiksi harjoitus, jossa seistiin kasvotusten parin kanssa kädet käsissä musiikin soidessa. Toisen tehtävä oli liikutella käsiä musiikin tahdissa ja piirtää liikkeillä sen herättämä tunnelma samalla kun toinen kuulokkeet korvilla ja silmät kiinni vastaanotti se mitä toinen antoi. Ollessani vastaanottajan roolissa, nautin niin suuresti parini kädenliikkeistä, että kadotin täytin ajan- ja paikantajuni. Niin voimakas kokemus se minulle oli.

Harjoitusten vahvuus oli ehdottomasti mahdollisuus kosketukseen. Se herätti monissa osallistujissa todella voimakkaita tuntemuksia. Työpajan jälkeen käydyssä keskustelussa puhuttiinkin siitä, miten suomalaiset elävät niin sanotussa välttävän kiintymyssuhteen kulttuurissa, jossa kosketusta vältellään. Miksiköhän se on näin? Mikä kosketuksen merkitys suomalaisessa kulttuurissa sitten on? Jos se kerran voi tuoda tullessaan näinkin suuria tunteita, mikse me emme voisi antaa sille isompaa roolia jokapäiväisessä elämässämme?


Asiaa pohdiskellen,
Marjukka

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Palvelumuotoilua Kentissä

Mielenkiintoinen esimerkkitapaus palvelumuotoilusta Kentissä, Isossa-Britanniassa!

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Taide hyvinvoinnin edistäjänä


Lueskelin tässä Kolmas lähde -hankkeen julkaisua Kolmannella lähteellä: Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (2010). Vaikka se, että taiteella ja kulttuurilla on hyvinvointia edistäviä vaikutuksia, on jo monelle - itsellenikin - tuttu asia, Marjatta Bardyn ja Anna-Liisa Liikasen artikkelit teoksessa antoivat silti mukavasti ajattelemisen aihetta siitä mihin kaikkeen ne pystyvätkään.

Marjatta Bardy esittelee artikkelissaan "Hyvinvoinnin moniulotteisuus" Erik Allardtin teorian siitä, että hyvinvoinnin kolme pääulottuvuutta ovat having, loving ja being/doing.

Having viittaa Bardyn mukaan "elinoloihin, kuten toimeentuloon, asumiseen, työllisyyteen, työoloihin, terveyteen ja koulutukseen."

Loving sen sijaan viittaa "yhteisyyssuhteisiin perheen, suvun, ystävien ja muiden yhteisöjen piirissä."

Being taas pitää sisällään "osallistumisen omaa ja yhteistä elämää koskeviin toimiin ja päätöksiin sekä mahdollisuudet vapaa-ajan tekemiseen (Doing), mielekkääseen työhön ja luonnosta nauttimiseen." Olennainen osatekijä being/doing -ulottuvuudessa on Bardyn mukaan osallisuus eli kuulluksi ja nähdyksi tuleminen yhteisön jäsenenä.

Taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnin edistäjänä nouseekin tässä kohtaa hyvin esiin sillä muun muassa itseilmaisun ja yhdessä tekemisen mahdollisuudet, joita taidelähtöiset menetelmät tarjoavat, voivat tukea kaikkia näitä kolmea ulottuvuutta. Tästä päästäänkin siihen, miten Hanna-Liisa Liikanen erittelee artikkelissaan "Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia" taide- ja kulttuuritoiminnan välineellisiä vaikutuksia ihmisen hyvinvoinnille. Liikasen mukaan niitä voidaan katsoa olevan ainakin neljä:

1. Taide voi tarjota elämyksiä ja tuottaa nautintoa sellaisenaan.

2. Taiteella ja kulttuuritoiminnalla voidaan katsoa olevan yhteys "hyvään koettuun terveyteen, parempaan työkykyyn ja hyvän ja pitemmän elämän kokemuksiin."

3. Kulttuuritoiminta ja harrastaminen voivat synnyttää yhteisöllisyyttä ja verkostoja, jotka auttavat elämänhallinnassa.

4. Taide ja muu rakennettu ympäristö voivat edesauttaa viihtyisän elinpiirin luomisessa. Liikasen mukaan "kaunis ympäristö ja luonto virkistävät ja voivat edesauttaa kuntoutumisessa."

Näiden neljän vaikutuksen voidaan katsoa kosiskelevan kaikkia Allardtin ehdottamia hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Voidaan siis todeta että taiteella ja kulttuurilla näyttäisi olevan varsin kattava vaikutus ihmisen hyvinvointiin.


Terveisin,
Marjukka


Lähteet:
Bardy, Marjatta. "Hyvinvoinnin moniulotteisuus." Kolmannella lähteellä: Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta. Toim. Koivisto, Nelli et al. Kokos-julkaisuja 1/2010. Teatterikorkeakoulu, 2010. 37-45.
Liikanen, Hanna-Liisa. "Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia." Kolmannella lähteellä: Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta. Toim. Koivisto, Nelli et al. Kokos-julkaisuja 1/2010. Teatterikorkeakoulu, 2010. 57-62.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Syksy on seminaarien aikaa

Monesta voi kuulostaa hullulta puhua tässä vaiheessa vuotta syksystä, mutta koskaan ei voi olla liian aikaista merkata kalenteriin tärkeitä päivämääriä. Tulevasta syksystä nimittäin näyttäisi kehkeytyvän seminaarien ja muiden kokoontumisten kannalta varsin hedelmällinen taiteen ja hyvinvoinnin kentällä.

Voimaa taiteesta -hanke järjestää seminaarinsa Tampereella 3. ja 4. lokakuuta. Lisäksi syksyllä on luvassa lisää huhtikuisen Artistic impressions through touch -työpajan ja tapaamisen kaltaisia tilaisuuksia. Niistä lisää lähempänä!

Turun yliopiston kulttuuripääkaupunkivuoteen liittyvän Tieteen ja kulttuurin Turku, hyvinvoiva kaupunki eli TIUKU-hankkeen International Congress on Culture, Health and Well-being syventyy alaan Turussa 21. - 24. syyskuuta. Luvassa on varmasti äärimmäisen mielenkiintoiset neljä päivää.

Mitähän muuta syksyllä tapahtuu? Kommentoikaa, jos tiedätte hyviä tärppejä!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Taide - Pyhä kosketus vai kauppatavara?


Luin mielenkiintoisen artikkelin taiteellisen työn selittämisen vaikeuksista. Anu-Liisa Rönkä ja Anja Kuhalampi käsittelevät artikkelissaan "Sanoilla yli sektorirajojen" (2011) nimenomaan niitä vaikeuksia, joita kohdataan kun yritetään puhua taidelähtöisistä menetelmistä tai - vaihtoehtoisesti - soveltavasta taiteesta tai osallistavasta taiteesta. He listaavat yhteensä neljä erilaista diskurssia eli puhetapaa, jotka värittävät keskustelua taiteesta:

Pyhyysdiskurssi korostaa taiteen autonomisuutta. Sitä värittää huoli siitä, että taiteen itseisarvo heikkenee mikäli sille asetetaan taidekontekstin ulkopuolisia vaatimuksia.

Talousdiskurssia kuvastaa tarve löytää taiteelle hyödyllinen tehtävä. Se konkretisoituu taiteen tuoteistamisen, markkinoinnin ja myynnin yhteydessä.

Hyvinvointidiskurssi keskittää huomion taiteen terveyttä ja hyvinvointia edistäviin vaikutuksiin. Se käsittelee taidetta välineenä, jonka kautta voidaan saavuttaa jotain hyvää.

Yhteiskunnallisella diskurssilla tarkoitetaan puhetta, joka korostaa taiteen roolia yhteiskunnallisena toimintana. Siinä taiteella katsotaan olevan yhdensuuntaisia päämääriä muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden kanssa.

Kirjoittajien mukaan nämä puhumisentavat eivät välttämättä esiinny arkikielessä aivan sellaisenaan, mutta niiden piirteitä voidaan silti havaita erilaisissa tilanteissa.

Artikkeli tarjoaa hyvän käytännön esimerkin erilaisista taiteen diskursseista kuvatessaan erään yritysjohtajan näkemystä siitä, miten taidelähtöisistä menetelmiä tulisi tarjota yrityksille: "Yritysmaailmassa taistellaan ajasta ja keinoista, joten mitä konkreettisemmin palvelut on paketoitu, sitä helpompi niitä on lähestyä" (2011, 33). Pyhyysdiskurssin mukaisesti voitaisiin taas esittää vasta-argumentti, jonka mukaan taidelähtöisiä menetelmiä ei tulisi tuotteistaa sillä se voi luoda vastaanottajalle "vääränlaisen odotushorisontin, eikä olekaan enää mahdollista synnyttää sellaista aktiivista luovuuden tilaa, joka olisi kaikista ulkoisista vaatimuksista vapaa" (emt.).

Voin vaikka lyödä vetoa, että tällaiset kommentit ja näkökulmat ovat monelle tuttuja. Mutta miten löytää se kultainen keskitie eri diskurssien välillä? Entä, onko väärin vaihtaa omaa puhetapaansa seurasta riippuen? Myynkö sieluni, jos saman päivän aikana puhun niin taiteen itseisarvosta kuin sen hyvinvointia edistävistä vaikutuksistakin? Entäpä, jos paasaan taiteen yhteiskunnalisesta vaikuttavuudesta samalla kun yritän kaupata menetelmiäni luovuutta ja innovatiivisuutta edistävinä palvelutuotteina?

Ajatuksia? Mielipiteitä?


Terveisin,
Marjukka


Artikkeli: Rönkä, Anu-Liisa & Anja Kuhalampi. "Sanoilla yli sektorirajojen." Taide käy työssä: Taidelähtöisiä menetelmiä työyhteisöissä. Toim. Rönkä, Anu-Liisa et al. Lahden ammattikorkeakoulu, 2011. 30-34.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Blogi avattu!



Tervetuloa Voimaa taiteesta -hankkeen blogiin! Tulemme jatkossa julkaisemaan täällä kirjoituksia hankkeen etenemisestä, ajatuksia soveltavasta taiteesta ja vinkkejä tiedonhaluisille.

Toivottavasti löydät tiesi tänne jatkossakin, sillä ensimmäiset kirjoitukset julkaistaan jo aivan lähitulevaisuudessa.

Muistathan myös liittyä Facebook-ryhmäämme, sillä sitä kautta saat nopeasti tiedon kaikista ajankohtaisista tapahtumistamme.

 

Terveisin,
Marjukka